Tiina ja Maiju lensi takaisin itään perjantaina, me jatkoimme Airwavesista nauttimista. Perjantaina ja lauantaina oli vielä läjä jänniä keikkoja bändeiltä joiden nimiä en taaskaan muista. Bodi Bill taisi olla yksi ja Bloodgroup toinen. Joka tapauksessa festarit ovat nyt ohi – mieltä kutkuttaviin ja kroppaa liikuttaviin elektrobändeihin alkoikin tulla jo vähän ähky.
Sunnuntaina suuntasimme tervehenkisempien harrastusten pariin. Tarjolla oli taas samantyyppinen vuorireissu, jollaisella olin Struturilla pari viikkoa sitten. Silloinen reippailuhan oli rento sunnuntaikävely, ja sellaiselle luulimme suuntavamme tälläkin kertaa. Se oli kuitenkin jotain aivan muuta. Juuri ennen reissua saksalainen tuttumme Thomas joutui perumaan osallistumisensa telottuaan itsensä tanssilattialla edeltävänä iltana. Ilmeisesti paikalliset olivat samoissa puuhissa, sillä tällä kertaa matkalle lähti paljon viime kertaa pienempi pumppu. Mukana reissussa olivat minun ja Karon lisäksi vain takapihan Tuomas ja Sara, virolainen mm-suunnistaja Markus ja tietysti reissun järkkäri/bussikuski Gulli. Määränpäänä oli jäätiköiden jylhäksi runnoma Skessuhorn, jonka huippu yltää 967 metrin korkeuteen.
Sää oli lähtiessä sateinen, mutta pääsimme aloittamaan taivalluksen kuivassa kelissä – se tosin koski vain ilmaa, ei maata. Muutaman isomman puron yli loikittuamme huomasimme kävelevämme litimärässä mättäässä, uusi kokemus täällä. Mätäs vaihtui pikkuhiljaa syveneväksi märäksi loskalumeksi noustessamme hiljalleen rinnettä ylös. Viimeistään tässä kohtaa tajusin moganneeni kenkävalinnan. Tähän asti mainiosti toimineiden North Face –seikkailulenkkareiden rajat tulivat vastaan. Vaikka gore tex ei vettä päästäkään läpi, kastuu varreton kenkä loskalumessa vääjämättä.
Sitä ei voi ohittaa...
Pidimme aika kovaa tahtia yllä, ainakin viime kertaan verrattuna. Upeita maisemia olisi mieluusti ihallut pidempäänkin. Niin ja kiviä kanssa! Maassa oli jos jonkinlaista mageaa möhkälettä, ja poimin taskuun pari hienoa geodia. Varsinaista vaellusreittiä tai polkua ei ollut, vaan pompimme lampaiden painamilta urilta toisille ja seurasimme GPS:stä etenemistä. Koska Skessuhornin rinteet ovat jyrkät, pääsee ylös asti ilman köyttä ja hakkua vain varsin kapeaa väylää pitkin. Matalien pilvien vetäessä näkyvyyden kehnoksi tuon väylän löytyminen ei ollut ihan triviaali juttu, joten menimme ylös alas ja siksakkia koko matkan kunnes reitti löytyi. Pisin stoppi pidettiin n. 600 metrin korkeudessa olevan todella nätin pikku lammen tuntumassa, sitten paineltiin taas vauhdilla ylös. (Vauhti on tosin suhteellista, sillä raskasta, märkää lunta oli ylempänä jo polviin asti, ja lumen alla rinne oli lähinnä isoja irtokiviä).
Lyhyt tauko menossa
Matkalla ylöspäin
Lähellä huippua meno muuttui jo sangen nihkeäksi. Läpimäristä varpaista alkoi mennä tunto, enkä keksinyt mitään kikkaa saada veri kiertämään jaloissa paremmin ylöspäin kavutessa. Painelimme vielä ylöspäin, kunnes Markus hoksasi gepsistään, että olimme jo tähtäämämme huipun korkeudella (Skessuhorn on osa harjannetta, jossa on korkeampiakin kohtia). Siinäpä sitten rinteessä juhlimme tätä saavutusta. Tässä vaiheessa pilvistä tuprusi jo huolella lunta, ja maisema oli pelkkää valkoista. Siis ihan valkoista, maisema vastasi tyhjän paperiarkin tuijottamista. Tästä lähdimme sitten jolkottelemaan alaspäin, mikä helpotti jalkojen jäätymistä, kun veri pakkautui nyt varpaisiin.
Huipulla näytti tällä kertaa tältä
Jos tahti oli ollut suht vauhdikas ylös, niin alas (ja kohti bussia) mentiin sitten sitäkin lujempaa. Gulli ja Markus asettivat tahdin mm-suunnistus/super-eränkävijä-tasolle, ja hävisivätkin jonkin ajan päästä horisonttiin osasto Suomen pudottua vauhdista, vaikka etenimme reipasta vaellustahtia. Erityisen hanurista tässä järjestelyssä oli se, että meillä ei ollut karttaa eikä gepsiä, vain karkea suunta mitä seurata. Tämä teki reitin optimoinnista hankalaa, erityisesti etsiessä ylityspaikkoja vauhdikkaasti virtaavista puroista ja isommista kukkuloista. Jäimme siis jälkeen vielä entistä enemmän. Parin tunnin sompailun jälkeen päästiin kuitenkin perille just ja just ennen pimeää, läpimärkinä ja enemmän tai vähemmän naatteina. Meiningistä jäi vähän huono maku suuhun. Hoksaan kyllä, että reipas tahti oli tarpeen, jotta ehdittiin pois ennen isompaa hämärää, mutta fiksumpaa olisi ollut edetä porukassa optimaalista reittiä pitkin. Ehdin jo märässä hämärässä tallustaessa manailla, että nämä reissut oli tässä, mutta saa nähdä. Jos seuraava kerta tulee, tiedänpä varustautua valmistautua fyysisesti ja henkisesti vaativaan urheilurykäisyyn - niin ja tietysti vetää järeä
Alkanut viikko on sitten kulunut taas tavanomaisissa merkeissä koulun ja liikunnan merkeissä. Muutamana iltana on ollut todella kirkas ja nätti sää, ja sataman rannasta on näkynyt jäätikkö Snæfellsjökull mageasti. Eilen käytiin kurkkaamassa Volcano Show, joka koostuu muutamasta Islannin tulivuoria kuvaavasta dokkarista. Toinen materiaalin kuvaajista, Villi Knudsen, oli tiskillä, ilmoitti olevansa huono bisnesmies ja päästi meidät ilmaiseksi sisään. Villi vaikutti myös olevan hivenen maistissa, ja kertoi edellisen illan remukkaista juhlista. Tulivuoripätkät olivat aika päheitä, nyt vaan toivotaan että täällä pärähtää joku purkaus käyntiin sillä aikaa kun vielä ollaan täällä.
Tällä viikolla myös varmistui se, että pääsen osallistumaan YK:n ilmastokokoukseen Kööpenhaminassa! Nyt pitää vain löytää jostain sieltäpäin majoitus viikoksi, ja tietysti laittaa rahaa sukanvarteen.
Reykjavikissa on muuten hirmu paljon kissoja. Meidän kulmilla niitä pyörii kellot kaulassa satamäärin. Niiden on täytynyt käydä läpi melkoinen darwinistinen luonnonvalintaprosessi, ja jäljellä ovat vain ne ovelimmat katit jotka eivät ole lentäneet tuulen mukana mereen tai jääneet katumaasturien alle. Tänään istuskelin viehättävässä Cafe Babalussa, ja pääsin jakamaan lounaslasagneni yhden mirrin kanssa:
