Reykjavik sijaitsee lahdenpoukamassa, jota ympäröi läjä komeita maastonmuotoja eri puolilta. Vastapäätä kaupunkia näkymää hallitsee läheinen Esja-vuori. Korkeutta merenpinnasta on parhaimmillaan n. 900 metriä, eli mikään everest ei kyseinen möykky ole, mutta kunnioitettava kukkula joka tapauksessa. Koska korkealta näkee kauemmas, heräsi heti ensimmäisinä päivinä ajatus Esjalle kiipeämisestä. Sunnuntaina päätimme vihdoin toteuttaa tuon suunnitelman. Aamulla Karo kurkkasi ivielä kkunasta ulos ja totesi, että tästähän tulee nätti päivä. Viimeistään tällä retkellä kuitenkin selvisi, että Islannissa ulos kurkkaamalla selviää vain ja ainoastaan sen hetkinen sää - kummempia johtopäätöksiä ei kannata tehdä.

Alunperin tarkoitus oli lähteä reissuun yhdessä alakerran lappeenrantalaisten naapurien kanssa, mutta Tuomas ja Sara jäivät potemaan flunssaa, joten läksimme matkaan kaksin. Esjan juurelle on keskustasta matkaa toistakymmentä kilometriä, ja matka taittui vajaassa tunnissa kolmella paikallisbussilla. Sitä ennen haettiin evääksi Karon aiemmassa postauksessa mehustelemat markettisalaatit ja purkillinen tonnikalaa. Tarkoitus oli lähteä kiipeilemään heti aamusta, mutta kehnojen bussiyhteyksien vuoksi pääsimme mestoille vasta yhdeltä. Ekaksi tsekattiin tietysti mahdollinen paluubussi, joka lähtikin näppärästi varttia yli kahdeksan! Suunnitellun patikointilenkin pituus oli vähän vajaa kymmenen kilometriä, joten ainakaan meillä ei ollut kiire.

Suuntasimmekin alkuun patikointupolun alkupäässä olevaan kahvilaan. Ihme kyllä, paikka oli linjakkaasti sisustettu designkahvila, jonka pääasiallinen tarjonta näytti olevan valkoviini ja juustokakku. Jännää evästä yhtä lailla ennen tai jälkeen reippaan vaelluksen. Me vedimme kevyeksi lounaaksi parit oliivileivät, joiden hinta oli aika kova, vaikka hyvää olikin. Syömisen jälkeen lähdimme kiipeämään kohti huippua.

Esjalle menee yksi ns. virallinen reitti, joka on jaettu kuuteen etappiin. Tämän polun ohella rinne ja lähiympäristö vilisee muitakin polkuja ja vaihtoehtoisia reittejä. Ilman karttaa painelimme kuitenkin ylöspäin viitoitettua peruspolkua pitkin. Reitti kulkee näteissä maisemisessa kahden puolin kahden rinteen muodostamaa pikkukanjonia, jossa solisee puro. Alkumatka on leveää "tietä", joka kapenee kivisemmäksi kinttupoluksi kun korkeus kasvaa. Maisemat on mageita yhtä lailla ylöspäin kuin alaspäin katsellessa, ja taivaltamista tauottivat näiden maisemien tallentaminen kameralla ja satunnaisten vastaantulijoiden moikkailut. Kepeä suihkupullosade virkisti askellusta kivasti.



Näkymiä alkumatkasta

Peruspolku jatkui muutaman kilometrin ajan, kunnes edessä oli pätkä hivenen kivisempää ja jyrkempää nousua. Tässä vaiheessa oltiin jo ihan pilvessä, kirjaimellisesti. Kivitasangosta selvittyä reitti lähti kaartamaan vuoren rinnettä poikittain, mikä kehnoissa näkyvyysolosuhteissa sai tasapainoaistin jekkuilemaan. Oikea horisontti oli näkymättömissä sankan usvan takana, jolloin kävely vaakasuoraa pintaa pitkin kaltevaa horisonttia kohti aiheutti pientä huojuntaa.


Maailma vinossa

Lopullisen huipun lähestyessä sää alkoi seljetä, ja sateen kastelema Reykjavik ympäristöineen kimalteli hienosti alapuolella. Sama sade oli tietysti kastellut ne kivet ja kuran joita pitkin rehkimme ylöspäin, mikä teki etenemisestä pahimmillaan aika liukasta. Varsinkin, kun onnistuimme jotenkin menemään huti perusreitistä hivenen vaativampaan maastoon. Itse päädyin vielä boulderoimaan ihan toden teolla ennen huippua, mutta sinne päästyäni vastaan tuli koira ja eläkeläisiä, joten arvoin epäonnistuneeni reitin optimoinnissa. Karo löysikin näppäränä perille fiksumpaa reittiä pitkin.


Þverfellshorn

Esjalla on ikää useampi miljoonaa vuotta, ja sen laki on hioutunut  laakeaksi*. Peruspolku päätyy Þverfellshorn-huipulle, joka on noin seitsemässä ja puolessa sadassa metrissä. Laakeaa harjannetta pitkin voisi marssia näppärästi myös viereisille yli kahdeksansadan metrin huipuille. Maisemat olivat joka tapauksessa upeat tuoltakin.


Naapurihuippu

Alaspäin tultiin hieman eri reittiä pitkin notkon läntistä reunaa seuraten. Muutamaa karttaa ja blogia etukäteen vilkaisseina luulimme sen olevan jonkin verran haastavampi, mutta suurta eroa ei kyllä ollut. Vuoren rinteillä lounastaneet lampaat olivat aina määkimässä juuri toisella puolella kuin me, joten lähempää tuttavuutta ei päästy tekemään. Alastuloa siivitti mukava auringonpaiste, joka paitsi lämmitti, myös väritti vuoren rinteen upeilla sateenkaarilla.


Sateenkaari!

Lähtötasalle palauttuamme edessä oli vielä yksi haaste: paluukyyti. Kello ei ollut vielä edes kuutta, ja bussi olisi tulossa vasta kahdeksan jälkeen (opetus: älä lähde Esjalle sunnuntaina julkisilla). Siispä vedimme salaatit naamaan ja lähdimme kävelemään kohti  Mosfellsbæria, läheisintä kaupunkia. Matkaa kertyi noin kahdeksan kilometriä. Turistikarttamme eivät ulottuneet näin pitkälle, joten suunnistimme Esjan rinteeltä tähystetyn näkymän perusteella. Parin tunnin kävelyn aikana kuljimme muun muassa keskeneräisen asuinalueen läpi. Lama oli tainnut iskeä paikkaan ennen kuin tuli valmista,sillä monessa valmiissa kämpässä oli ikkunassa myynti-ilmoitus, ja moni keskeneräinen rakennus ei näyttänyt olevan ihan heti valmistumassa. Sama meininki kuin keskustan toimistotaloissa siis.


Lama ehti ekaksi (se huippu millä käytiin näkyy just tuossa katulampun takana)

Kävely sivistyksen pariin kannatti, sillä pääsimme ajoissa ja näppärästi kotiin. Esja oli aika makea paikka, jossa riittäisi taivaltamista pidemmäksikin aikaa, ja jossa kannattaa käydä jos viipyy Reykjavikissä yhtään pidempään. Retki toimi ainakin mainiona maistiaisena tuleville reissulle syvemmälle Islannin luonnon ihmeisiin.


* aloitin geofysiikan peruskurssin viime viikolla :D